Oravien lepokoti

 Elokuussa 2010 siis väistelin ystävieni apua näissä työllistymisasioissa ja laitoin kipsilevyä seinään. Kuvittelin rakentavani lepokotia ihan fyysisesti havaittavaan muotoon; punainen tupa ja perunamaa. Näin itseni kiikkutuolissa kutomassa sukkaa takkatulen loisteessa koko pitkän ja pimeän talven.Elokuussa maaseutu vielä näytti oikein mukavalta, lämpimältä ja valoisalta. Syksyn edetessä pimeys, viima ja kuravelli sisäänkäynnin edessä saivat pohtimaan asioita uudelleen.

Tänään eli noin puolen vuoden kuluttua totean, että lepokodin rakentaminen on jatkunut, mutta se rakentuukin hieman vaikeammin havaittavaan muotoon. Ulkoinen orava tekee iloisesti palkkatyötä ja välillä kirmaileekin entiseen malliin. Sisäinen oravani välttää viimeiseen asti litistymistä oravanpesässään, johon ei ulkomaailman kiireet yllä. Tasapainon saavuttaminen ja ylläpitäminen on vaatinut viikkosuunnitelman ja päiväsuunitelman.

Aamulla 15 minuutin meditaatiohetki, keskipäivällä pieni kävely ulkona lounaan jälkeen, Iltapäivällä tunnin oma hetki ,Illalla nukkumaan mennessä 15 minuutin meditaatiohetki. Voi kuulostaa rajoittavalta, mutta ilman en taida selvitä...siis kun aion pysyä pois oravanpyörästä ja silti osallistua aktiivisena veronmaksajana yhteiskunnan toimintaan.

Sisareni lukee tätä blogia, hän ei vain halua kommentoida jostakin syystä.

Olen taas viikonlopun reissun jälkeen takaisin täällä Lepokodissa. Ystäväni haluavat auttaa minua ja löytää minulle työtä. Saan kannustusta ja oikeita työtarjouksia. Olen kiitollinen. Keskustelin tänään asiasta itseni kanssa. Keskustelu meni näin:

Kysymys 1: Mitä minun pitäisi nyt tehdä tämän työasian kanssa?

Vastaus 1: Odottaa, odottaa, odottaa....

Kysymys 2: Miten kauan?

Vastaus2: Ole kärsivällinen.

Kysymys 3. Mitä teen odottaessani?

Vastaus 3: Siivoa!

Hymyilyttää, minulla on pesuaineallergia...pitää ilmeisesti jatkaa mielen pölyisten kaappien kanssa. Huokaus. Ja kiitos vinkistä.

Metsästä kuului ritinää ja ääntelyä, jota en ole koskaan aikaisemmin kuullut. Näin oravan vilahtavan äänen suunnassa. Yrittikö sen sanoa minulle jotakin vai oliko sillä kaveri siellä?

Satavuotiaiden omenapuiden katveessa on hyvä tähystyspaikka. Erityisesti perhosista on paljon riemua.Keltaiset perhoset pyörivät toistensa ympärillä ja kohoavat korkealle, kunnes erkaantuvat hetkeksi ja aloittavat uudelleen. Eilen tässä kuviossa oli kolme yksilöä mukana. Olen antanut anteeksi niille malvan lehtien nakertamisen harsoksi. Tämän ne toki tekivät jo toukkavaiheessa, paksuna pötikkänä. Nyt siivelllisinä ne lakeutuvat sirosti puna-apilan kukkaan ja ilmeisesti nauttivat  ravinnon pillillä, tuhoamatta enää mitään. Perhosen metamorfoosi on innostava.

Olen pistänyt jo kaksi kolme kertaa vahingossa marjaluteen suuhuni. Pahaa. Meillä on luteen kanssa sama nautinnon kohde, mustaviinimarjat.

Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta ja on kuuma. Tuulessa on kuitenkin jo syksyn tuoksu. Portaalla lepäsi ensimmäinen keltainen koivun lehti.

Sisareni ei ole käynyt kommentomassa blogiani.

Olen nyt miettinyt tätä leimojen antamamista; taitava insinööri, menestyvä yrittäjä, voittoisa juristi ja sitä rataa. Yhtä lailla litistynyt orava on leima. Katolisen kirkon epäsuosiossa olleen jesuiitta Anthony de Mellon kerrotaan tokaisseen, että kaikki leimat ovat turhia! Huutomerkillä. Ainoa leima, joka meille voidaan antaa on: ihminen. Ihmisten lepokoti. Jään pohtimaan tätä.

Lepokodin fyysiset puitteet alkavat rakentua. Olen laittanut kipsilevyjä seinään. Oikeastaan olin assistenttina. Ojensin mittaa, kynää, vatupassia, mattopuukkkoa ja keräsin ne talteen, jotta levyttäjä ei astu niiden päälle levyä nostaessaan. Jotenkin olen vieläkin ihan sama henkilö kuin ennen tuota kokemustakin. Huomaan, etten ajattele, että olen nyt taitava levyttäjän assistentti. Vaikka olinkin ihan taitava, mutta sillä ei tunnu olevan minulle merkitystä. Se en ole minä. Tämä on tärkeää, koska olen ajatellut joskus olevani diplomi-insinööri. Ajattelenko vielä niin. Jään pohtimaan tätä.

Tästä alkaa Oravien Lepokoti. Jännittää. Ajatuksesta on jo toista vuotta, kun sen poimin jostakin tuolta mistä ajatuksia voi poimia. Kaikki tekevät sitä nykyään.

Lähtökohtana on tarjota liike-elämän uuvuttamille karvaturreille juuri sellainen hengähdystauko, että syntyisi mahdollisuus muistaa...että miksi sitä on tänne lähtenyt ja entä sitten. Tällainen hieman paineen alla litistynyt ja polkemisesta hikikarpaloita puskeva ystävällinen olento, kuten orava on minulle tuttu. Minä olen yksi heistä. Tai olin. Vai olenko edelleen. Hankala kysymys. Pidän oravista. Ne ovat ahkeria otuksia, jaksavat polkea ja keräävät käpyjä.

Yritän tässä itsekin muistaa, että mitä minun pitikään tehdä. Ainoat ohjeet ovat otsikossa: perusta oravien lepokoti. Muita ohjeita ei ole. 

...Orava on metafora. Toivottavasti en loukkaa tässä oravaa enkä liike-elämää. Tai ainakaan oravaa.

Laitan siskolle tiedon, että kirjoitan blogia. Kyllä se tästä.